Teksti: Heli Heikkilä
Kuvat: Outi Fagerlund, Heli Heikkilä
Meille maallikoille Saaristosta tulee mieleen aina kesä, mereen laskevat auringon lämmittämät silokalliot, viipyilevä auringonlasku, punamullatut venevajat, saaristolaiskylät ja leppoisa lomailijoiden täyttämä tunnelma.
Mutta mitä jää jäljelle, kun kuvasta otetaan pois se kesä? Aurinko lämmittää vain mieltä, kallioita peittää lumikerros ja kesätori on pelkkä paikoilleen unohtunut kyltti. Matkailijoiden tilalla on syvä hiljaisuus, jota paikalliset eivät riitä täyttämään, ja jota tuskin edes haluaisivat täyttää.
Sitähän oli pakko lähteä katsomaan.
Pienen tutkinnan jälkeen selvisi, että yhteysalukset ja lossit kulkevat talvisinkin ja majoitus- ja ruokapaikkoja on avoinna. Kaikkea on karsitusti, mutta tarpeeksi kuitenkin viikonloppureissua varten.
Samalla haulla selvisi, että saaristossa voi talvisin joko omatoimisesti tai opastettuna vaeltaa, hiihtää, lumikenkäillä, geokätköillä, talvikajakoida, pilkkiä, retkiluistella, pelastuspukukellua, ilmatyynyajella, leijulautailla, lähteä mönkijäsafarille ja vaikka joogata.
Tai sitten voi tehdä ei mitään. Suurin osa saarelaisista vetää henkeä kesän jälkeen ja niin ajattelimme mekin.
Siispä matkaan. Ainoat tavoitteemme on saavuttaa lomatunnelma ja ehtiä kotiin sunnuntai-illaksi.
Ensimmäinen tavoite on helposti saavutettu, koska Kuusistonsalmen siltaa ei yksinkertaisesti voi ylittää ilman kutkuttavaa tunnetta saariston läheisyydestä. Paraisten asukkaille salmen ylitys on osa arkea, mutta meille muille se ja viisi peräkkäistä siltaa antavat lupauksen tulevasta; irti mantereesta ja irti arjesta.
Edes karttaa ei tarvita, koska saaria yhdistävän rengastien opasteet ohjaavat eteenpäin ja lossilta toiselle. Aikoinaan vuonna 1996 Merenkulkulaitoksen matkailua ja saarten saavutettavuutta edistämään lanseeraama noin kahdensadan viidenkymmenen (250) kilometrin pituinen rengasreitti vetää kesäisin varrelleen noin 20 000 matkailijaa. Kun siihen lisätään kymmenet tuhannet mökkeilijät ja muut matkailijat, ovat saariston tiet kesäkuukausina varsin vilkkaasti liikennöityjä. Emmekä olleet yksin nytkään. Nauvoon riittää menijöitä näemmä talvisinkin.
Jätämme huomiotta lauttarannasta varoittavan liikennemerkin synkän ajatusmaailman ja asettaudumme toiveikkaina jonoon. Mikäli ajovuorossa on lossien kuningatar Elektra, mahdumme varmasti kyytiin. Pienempi Sternakin vetää kyllä tämän automäärän. Talvisin ei tarvitse kärvistellä tuntikausia lossijonossa.
Lossietiketin mukaan me satunnaiset käyttäjät odottelemme vuoroamme oikeanpuoleisessa jonossa, saariston asukkailla ja yrittäjällä on etuajo-oikeus ja oma jono vasemmalla. Lossi kulkee Paraisten ja Nauvon väliä viidentoista minuutin välein ja matka kestää noin kymmenisen minuuttia. Ja mikä mielenkiintoisinta, lossireitit ovat osa valtakunnallista tieverkostoa ja siksi ilmaisia. Rengastiellä vain reitti Houtskarista Iniöön välillä on maksullinen.
Kyseessä on siis maailman suurin ja monen mielestä myös kaunein saaristo, maailman upeimmat merireitit. Ja ne ovat käyttäjille maksuttomia! Mikä oikeus ja kohtuus!
Siispä otamme niistä kaiken irti. Opin jo lapsena, ettei niin lyhyttä lossimatkaa olekaan, etteikö siinä ehtisi poistua autosta katselemaan maisemia kaiteen yli. Siinä paljastuu saman tien turistiksi, mutta viis siitä, jos näkymät ovat näin jäätävän upeat!
Lossilta lähtiessä sulaudumme taas paikallisten joukkoon. Nyökkäämme lossihenkilökunnalle ja sinnittelemme hetken ripeästi etenevässä autoletkassa. Vauhti on kuitenkin liian suuri mistään nauttimiseen, joten annamme muiden mennä ja kurvaamme kohti sivuteitä ja Sommarön ja Kirjaisin saarta.
Myös Ön ja Sandön saarille näyttää olevan lossiyhteys, mutta lossi on Ön vastarannalla, emmekä henno hätyyttää sitä meitä hakemaan. Tulisimme kuitenkin pian samaa reittiä takaisin. Pikkuteillä on hiljaista. Ketään ei tule vastaan, mutta näemme vilauksen traktorista, mikä on huojentava näky liukkailla teillä.
Kuulimme ennen reissua, että saariston peurakannat ovat kasvaneet kuten mantereella. Ja kuin alleviivatakseen tätä asiaa, kaksi sarvetonta päätä odottelee meitä tiellä vain tullakseen nähdyksi. Onneksi vauhtia on niin vähän, ettei rautalangasta väännetty tietoisku käynyt niille kalliiksi.
Ulkosaaristosta poiketen Paraisten suuret saaret, Nauvo, Korppoo, Houtskari ja Iniö ovat hyvin metsäisiä. Metsisen kanssa vuorottelevat laajat kallioalueet, käppyrämännyt ja rannan läheisyys muistuttavat kuitenkin tasaisin väliajoin, missä ollaan. Yleensä saaristossa lunta riittää vain muutaman sentin kerrokseksi, mutta tänä vuonna sitä on tullut poikkeuksellisen paljon.
Huomaan jatkuvasti vertailevani näkyä kesään. Kummasta pidän enemmän, saariston kesästä vai talvesta? Vaikka rakastan metsän tuoksua, kukkia, niittyjä ja kaikkia sen kärpäsiä, alan pikkuhiljaa matkan edetessä kallistua talveen. Lumi pehmentää kaiken, mutta luo samalla suuremmat kontrastit. Puut erottuvat metsästä. Meri on sula, mutta reunoilla on jäätä. Joka puolella on karua, mutta kaunista.
Talvimatkailun huonoja puolia on tietysti se, ettei reissuun voi lähteä kovin kevyin varustein sekä se, että valoisia tunteja on niin vähän. Toisaalta, aurinko laskee myös talvella ja se on aina yhtä vaikuttava näky vuoden- ja kellonajasta riippumatta. Jääpä enemmän aikaa iltatoimille.
Valot syttyvät pieniä kyliä halkovien teiden varteen ja muutamiin taloihin. Aika tuntuu pysähtyneen, mikä ei johdu pelkästään siitä, että ikkunoihin on jäänyt joulukoristeita, vaikka ollaan jo maaliskuussa, vaan siitä, että katuvaloja lukuun ottamatta näkymä on kuin Saariston lapsista. Jos tarpeeksi kauan odottelemme, näemme varmasti myös Eemelin juoksemassa tien yli verstaaseen. Hän juoksee sinne joka päivä.
Meillä ei kuitenkaan ole aikaa jäädä enempää odottelemaan, vaan palaamme takaisin päätielle ja tähän päivään, koska Nauvon hotellilla varrotaan jo. Nauvon kirkonkylä oli vielä kymmenen vuotta sitten itsenäinen kunta, mutta nykyisin se on Korppoon, Houtskarin ja Iniön ohella osa Paraisten saaristokaupunkia. Kesäisin meno siellä onkin kuin Välimeren rantakaupungissa, mutta nyt edessä avautuu piskuinen kirkonkylä.
Vakituisia asukkaita Nauvossa on 1500, kauppoja kaksi. Vierasvenesatama, joka kesäisin huolehtii valtavasta 20 000 vieraan määrästä uinuu lumipeitteen alla. Rannan hauskat pikkuputiikit ovat kiinni. Yhteysalus odottaa kuitenkin sinnikkäästi satamassa, mutta sen ainoa asiakas näyttää olevan peräkärryllinen porkkanoita. Peuroille kai menossa.
Majoitumme rannan tuntumaan tunnelmalliseen perhehotelli Lanternaan. Sen omistaja Sussi Henrikson tulee meitä ulos vastaan. Kesäisin ei siihen ole aikaa, mutta nyt on. Hotelli tuntuu kuin kodilta, tosin se on niin taitavalla silmällä remontoitu ja sisustettu, että se on sellainen meille monelle vain haaveissa.
Sussi kertoo pitävänsä hotellinsa auki talvisinkin, vaikka vieraita on vähänlaisesti. Suurin osa asiakkaista on saariston mökkiläisiä, jotka käyvät tarkastamassa tiluksensa, mutteivät halua yöpyä siellä. Joka talvi hotelliin hakeutuu kuitenkin myös matkaajia varta vasten. He haluavat kokea jotain, mitä kesäisin ei voi – joko äärimmäisiä kokemuksia tai ääretöntä hiljaisuutta. Joillekin ne kaksi saattavat tosin olla yksi ja sama asia. Sitä tuli ainakin täältä taannoin hakemaan muuan venetsialainen gondolieeri.
Uuvuttavan hikisen ja meluisan kesän jälkeen mies oli hakeutunut kaukaiseen maahan, mihin meteli ei kartan mukaan yllä ja missä loppuun ajetut aistit saisivat levätä. Hän oli nauttinut viikon ajan puhtaasta ilmasta, purevasta tuulesta ja täydellisestä hiljaisuudesta. Hotelli järjesti hänen käyttöönsä taksiveneen ja kuljettajan, joka osasi luonnostaan olla hiljaa venettä ohjatessaan.
Aamulla ennen matkan jatkamista istahdamme hetkeksi vielä hotellin salongin punasamettisille sohville. Saamme opastuksen sveitsiläis-ranskalaisen absinttiseremonian saloihin ja nautimme Belle Époquesta – huolettomuuden ajasta. Nauvossa, keskellä talvea. Kuka olisi arvannut?
Huoleton on myös matka Nauvon keskustasta Korppooseen johtavalle lossille. Suoraa tietä olisi ollut noin 13 kilometriä, mutta me valitsemme jälleen kiertotiet. Vastaan ei tule taaskaan siellä ketään, ei edes peuroja, koska viesti meni kerralla perille.
Olin kuvitellut, että saariston rannat olisi rakennettu täyteen kesämökkejä. Onhan Parainen Suomen kolmanneksi taajin mökkikunta. Kesämökit on kuitenkin taitavasti osattu piilottaa pois näkyvistä ja kuulemma mukaan moni kesäasukkaista asuttaa jo valmista rakennuskantaa. Vanhoista rakennuksista pidetään huolta, ja mukavaa on erityisesti se, että huolenpito on tehty alkuperäistä arvostaen. Tänne kun söpöily ei sovi.
Lossi Nauvosta Korppooseen on yli puolet pienempi kuin edellinen. Matkaakin on vain puoli kilometriä, mutta kuten jo totesin, siinäkin ajassa ehtii hetkeksi kaiteen viereen nojailemaan. Samoin näyttää tekevän myös eräs vetokärryllä varusteltu talvipyöräilijä. Saariston rengasreitti on kesäisin pyöräiljöiden paratiisi, mutta näillä pakkasilla se vaatii omistautumista. Nostaisinkin hänelle hattua, jos tarkenisin. Toivottavasti hän tietää, ettei koko rengasreittiä pysty kertämään talvisin, koska yhteysalus Houstkarin ja Iniön välillä on talven teloilla. Mikäli Iniöön mielii, on sinne kierrettävä pohjoisen Kustavin kautta.
Jos oli Nauvossa hiljaisenakin aikana aistitavissa kansainvälinen tunnelma, on Korppoon henki enemmän paikallinen. Lehtipuut reunustavat maisemaa ja päähuomion vievät kolme kivistä rakennusta: keskiaikainen kivikirkko, uusantiikkinen Korppoonkartano sekä Hjalmar Mäkelän vuonna 1935 rakennuttama naapurin kartanoa piruuttain metrin verran pidempi “pirtulinna”. Korppoon asukasmäärä on 800, mikä sekin kesäisin yli kymmenkertaistuu.
Pirtulinnan, eli nykyisen Hjalmar´s restaurant & pubin omistajat Minna ja Tage Österlund kertovatkin kesän olevankin yhtä pyöritystä. Se on hauskaa, mutta hiljaisissa kuukausissa on puolensa; henkilökunnalla on enemmän aikaa seurustella asiakkaiden kanssa ja toteuttaa myös hieman haastavampia toiveita. Samassa kahvipöydässä Minnan ja Tagen kanssa istuvat australialaiset vieraat nyökyttelevät ja yrittävät sanoin kuvailla, kuinka mahtava kokemus oli pulahtaa hetki sitten avantoon. Ilman Minnan seuraa he eivät olisi sinne uskaltautuneet.
Österlundit ovat mukana neljäntoista muun paikallisen kanssa suomalaisessa Doerz -matkailupalvelussa, joka tarjoaa matkailijoille aitoja kohtaamisia paikallisten kanssa. Monet Doerzin palveluista keskittyvät kesäkuukausiin, mutta esimerkiksi Minna ja Tage tarjoutuvat sen kautta lähtemään talvisin seuraksi vaikka paikallisten pienyrittäjien luo. Ja mitä ei itse pystytä toteuttamaan, se järjestetään. Saarella se on mahdollista, koska kaikki tuntevat kaikki.
Kaikki tuntevat toisensa myös tien toisella puolen saaren toisessa kohtauspaikassa. BMA Miljö Öb on kuuluisa laajasta kahvilavalikoimastaan. Kupposen kylkeen voi ostaa työkaluja, öljyjä, puutarhatarvikkeita, talous- ja lahjatarvikkeita, kausikoristeita, leluja, postikortteja ja muita paperitarvikkeita sekä soraa, hiekkaa ja sepeliä. Samalla se toimii asiamiespostina, pankkina sekä tilausalkona. Tarvitseeko ihminen muuta?
Korppooseen olisi mukava jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta lautta Houtskariin lähtee “vain” puolentoista tunnin välein, joten edellisistä losseista poiketen siihen osuminen vaatii tähtäämistä. Galtbyn lauttarannasta pääsee yhteysaluksella myös Ahvenanmaalle, mikä on hyvä tietää, mutta se jääköön toiseen kertaan.
Matka Houtskariin kestää puolisen tuntia, joten nyt moni muukin nousee autosta ja kiipeää portaat yläkerran kahvilaan. Kahvia saa talviviikonloppuisin vain automaatista, mutta sekin tuntuu luksukselta. Tosimatkailija ottaa kuitenkin kupin mukaansa ja jatkaa vielä kahvilan läpi kannelle. Tuuli ja pakkanen ovat pureva yhdistelmä, mutta sen kestää, jos ympärillä on satumaisen kaunista ja mahdollisesti myös merikotkia ja harmaahylkeitä.
Houtskarin satamasta tie lähtee mutkittelemaan läpi metsien ja pienten kyläryppäiden. Punamultaa, keltaista ja valkoista – ei liian hoidettua eikä somaa, vaan yksinkertaisen kaunista. Maasto on kumpuilevaa ja saari sirpaleisempi kuin edelliset. Kaikki tiet ovat päättyviä, joten sahaamme ne edestakaisin.
Kuin pahoitellen äskeistä lautalta myöhästymistä, merikotka ottaa meidät kiinni, liitelee hetken tien yllä ja jatkaa sitten matkaansa. Kiitos! Myöhästyminen on hyvin ymmärrettävää; Suomessa pesii vain noin 350 merikotkaparia, eivätkä ne voi joka lossille keretä.
Me sen sijaan jatkamme mutkittelua kohti Näsbyn vanhaa kirkonkylää. Ja kyllä, täälläkin on kirkko. Saariston kirkot on aikoinaan rakennettu käytännön syistä yleisimpien vesireittien varteen. Näsbyn kirkkokin löytyy rannan tuntumasta, mutta se on kartan mukaan kuitenkin keskellä saarirypästä. Voi vain arvailla, mikä on ollut syynä keskeiseen sijoitukseen, mutta ainakin sen päättäneillä on ollut silmää; kirkon sijainti on vaikuttava. Kirkko ei seiso mäen päällä, mutta hallitsee silti tilaa ja sen vaikutus ulottuu pitkälle. Itsekin käännyn sen ohi ajettuani ympäri ja palaan katsomaan kirkkoa uudelleen. Kolmesataa vuotias ristin muotoinen rakennus huokuu jotain, mikä liittyy kalastajiin, myrskyihin, armottomaan työhön ja sen jälkeiseen hiljentymiseen ja kiitollisuuteen.
Houtskarissa asuu ympärivuotisesti noin 500 asukasta. Ja kuten Nauvossa ja Korppoossa, heilläkin on toimivat peruspalvelut. Saarella on kaksi pientä kauppaa, baari ja ruotsinkielinen koulu. Suomenkielinen opinahjo toimii naapurisaarella.
Houtskarin vanha, viime vuosisadan vaihteessa rakennettu koulu ehti sekin huolehtia lähisaarten lapsista viitisenkymmentä vuotta, ennen kuin se erinäisten vaiheiden jälkeen muutettiin ravintola- ja matkailukäyttöön. Vuosi sitten se sai uudet omistajat, joiden käsissä vanhasta koulurakennuksesta kuoriutui jotain harvinaisen kaunista – suomalaisen saaristomatkailun helmi, Hotelli Hyppeis.
Hotelli Hyppeisin maine lähti leviämään heti ensimmäisten vieraiden ja viikkojen jälkeen. Se saavutti saariston kesämökkeilijät, jotka halusivat lomallaan nauttia poikkeuksellisen hyvästä ruuasta, sekä matkailijat, jotka halusivat kokea jotain ainutlaatuisen kaunista. Kesä myytiin loppuun nopeasti.
Suosion syy löytyy yksinkertaisuudesta. Se näkyy pienissä yksityiskohdissa, ylellisen laadukkaissa, mutta silti simppeleissä ratkaisuissa, kuin myös kaikessa suuressa, kuten ohjeissa kesän vieraileville huippukokeille: ainekset keittiöön tuodaan läheltä ja olisi suorastaan synti pilata ne kikkailulla. Paikka on konstailematon myös hintojen suhteen, joten veikkaan, että ensi kesästä Hyppeisissä tulee edellistä kiireisempi.
Nyt kuitenkin omistaja Outi Fagerlundilla on aikaa istahtaa viereen. Hän kertoo omaavansa miehensä Samin kautta pitkät siteet saareen ja saarelaisiin, mikä helpotti hotelliyrittäjäksi ryhtymistä ja uuteen ympäristöön sopeutumista. Kyläläisten lämpimän yhteishengen lisäksi Outia veti puoleensa saariston luonto. Ja sen kokemuksen hän haluaa tarjota sellaisenaan myös vieraille.
Hotellin kaunis pihapiiri, kalliot ja ranta rauhoittavat levottoman mielen. Niin kävi ainakin eräälle lontoolaispariskunnalle, joka saapui tänne kiireidensä keskeltä lomailemaan, mutta jolla oli vaikeuksia päästää irti töistä. He tekivät irtautumista kaksi päivää, löysivät sen jälkeen toisensa ja keskustelivat, kuulemma ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Saaresta heille vinkannut ystävä tiesi, mitä pariskunta tarvitsi. Outin kanssa pohdimme, että hiljaisuuden suurin etu saattaa hyvinkin olla se, miltä kaikelta silloin välttyy.
Aamun tullen olen samaa mieltä erään Tripadvisorin kommentoijan kanssa: “Täältä ei tahtoisi lähteä pois!” Viivyttelemme aamupalalla, ja ensimmäistä kertaa otan kuvan lautasestani. Kuvaan sen itseäni varten, jotta muistaisin aina, miltä hyvä näyttää.
Vielä kaksi pientä saarta, Jöutmo ja Mossala. Myös lossit niille ovat pieniä, kuin liikkuvat tien jatkeet. Kuljettajien kahvitauot on merkattu aikatauluun, mutta muutoin he tulevat hakemaan, kun tarvitaan. Olemme lossien ainoat matkustajat.
Ensimmäisen lossimatkan kuljettajalle heilautan kättäni, mutten ole varma, näkeekö hän sitä ylös hyttiinsä, joten seuraavalle vilkutan poistuessani hätävilkkuja. Se saattaa olla hieman liikaa, mutta saahan sitä tien liikuttamisesta kiitollinen olla.
Mossalassa vakituisia asukkaita on 68. Kaikki tuntevat taas toisensa eikä kukaan voi olla tuntematta saaren puuhanaista, saarelle viisi vuotta sitten Englannista muuttanutta Cynthia Brunowta. Hänen aikaansaannoksia on maineikas hyväntekeväisyystapahtuma Houtskär’s Crazy Raft Race, jossa soudetaan kaikella muulla, paitsi veneellä. Hän aloitti myös, viranomaisten luvalla, tylsien linja-autopysäkkien maalaamisen, mikä levisi saman tien tavaksi myös naapurisaarille. Hetki sitten hän otti yhteyttä Guinnessin maailmanennätystoimistoon, koska Mossalan juhannussalko alkoi vahvasti näyttää maailman korkeimmalta. Saa nähdä, kuinka siinä käy.
Utelen, kuinka eloisan ja puheliaan englantilaisen on onnistunut sopeutua saareen, joka uinuu puolet vuodesta. Cynthia naurahtaa kysymykselle, koska kylä ei suinkaan nuku, vaan on täynnä kaiken maailman aktiviteetteja, elokuvia, tanssikursseja, joogaa… Mutta pitää paikkansa, että kaiken sen ympärillä on hiljaista.
Cynthian mukaan oikea hiljaisuus saattaisi hyvinkin ahdistaa, mutta saariston hiljaisuus ei ole koskaan äänetöntä. Se on mahdollisuutta kuulla luonnon omia ääniä – hyvällä tuurilla jopa harmaahylkeiden huutelua. Luonnon äänet harvoin häiritsevät, vaan päinvastoin rauhoittavat.
Matkailijoiden lähdettyä luonto nousee kaiken hälinän takaa pääosaan. Kova pakkanen kohtaa sulan veden, mikä kuorruttaa rannan puut ja nostaa meren ylle maagisen merisavun. Kasviplankton painuu meren pohjaan jättäen jäljelle kirkkaan veden. Tuuli ulvoo ja pimeys paljastaa tähtitaivaan ja revontulet. Täällä taidetaan oikeasti olla onnen äärellä.
Siksi saarilta onkin niin vaikea poistua. Fyysisesti se on helppoa; lautat kulkevat talvisunnuntaisinkin puoleenyöhön asti, mutta sydän ei tahtoisi lähteä. Sitä täytynee tästä lähtien tulla katsomaan myös talvisin.